Ratkesin runkkaamaan. Krapula ja flunssa olivat yhdessä minulle liikaa. Vedin käteen neljä kertaa krapuloissani. EN kuitenkaan käyttänyt pornoa. Salaa kyllä teki vähän mieli. En kuitenkaan tee sitä enää. Nyt parina päivänä runkkaussessioni jälkeen olen tuntenut alakuloisuutta ja lievää sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Minua ahdistaa ihmisten seura. Tuntuu kuin itseluottamukseni olisi varastettu. Muutenkin tuntuu helvetin yksinäiseltä. Paskaa.

Pahinta pornon lopettamisen jälkeen on ollut se, että en tunne intohimoa. Mikään ei oikein kiinnosta. Olen rakastanut hyvää ruokaa, sen valmistamista, liikuntaa, tekniikkaa, luonnontieteitä, musiiikkia.. Mikään näistä ei sytytä. Tämä on todella perseestä. Lisäksi ruokahaluni on ollut huono, olen laihtunut. Katselin youtubesta videon addiktioista ja niistä parantumisesta. Ilmeisesti aivokemiani on varsin sekaisin. Dopamiinireseptorini aivoissa eivät reagoi kuten kuuluisi. Toivottavasti tämä olotila menee ohi joskus... Epäilenkin, että juuri nyt olen pahimmassa vaarassa ratketa pornoon. Takaraivossani jyskyttää nimittäin aivan alituiseen ajatus siitä, että mitä jos jäänkin tälläiseksi. Ja siitä seuraa taas ajatus, että jos kerran en koskaan parannu, niin mitä vitun väliä vaikka alkaisin heti katselemaan pornoa ja vetämään käteen. Vaikka olin pornoelämässäni "vajaa", niin minulla oli silti jonkinlainen intohimo elämää kohtaan. Minusta tuntuu nyt todella pahalta. Pysyn kuitenkin lujana.

Jotain hyvää sentään on tapahtunut, nimittäin melkein kaksi kuukautta jatkunut unettomuus on helpottanut. Sekin oli ehdotonta paskaa.

Hieman meditoinnista jälleen. Kuluneen 147 päivän aikana olen pystynyt meditoimaan kunnolla vain satunnaisesti; silloin tällöin hyviä muutaman päivän pätkiä. Ajatukseni karkailevat voimakkaasti, mieleni ei ole tyyni. Tuntuu kuin oman itseni, tunteitteni ja todellisuuden välissä olisi eristävä kuori. Kuori, joka estää minua aistimasta maailmaa ja todellisuutta puhtaasti. No, taas parina päivänä meditointi on sujunut hieman paremmin, mutta en odota liikoja...

Vanha sanonta "Onni tulee sisältä päin" on harvinaisen totta. Nyt olen vasta kunnolla ymmärtänyt sen. Valitettavasti tämäkin asia oli taas opittava kantapään kautta, kuten muutkin oikeasti opitut asiat. Onnellisuutensta perustaminen ulkoisille asioille on hyvin epävakaa olotila. Tällöin olet aina ulkoisten olosuhteiden armoilla, ne vaikuttavat siihen, että tunnetko itsesi onnelliseksi vai et. Jos taas onnellisuutesi riippuu vain itsestäsi, niin olet onnellinen riippumatta ulkoisista asioista. Näin kärjistetysti sanottuna. Esimerkiksi oma onnellisuuteni on riippunut pitkään täysin ulkoisista seikoista: pornosta, naisten kaatamisesta, päihteistä, materiasta, rahasta, rakkaudesta.. Jos näitä ei ole saatavilla, niin olen surullinen, masentunut ja huonotuulinen. Kuitenkin, vaikka saisinkin kaikkea edellä mainittuja samaan aikaan, niin hetken päästä olisin taas tyytymätön, sillä haluaisin lisää. Ikuinen oravanpyörä.

Sitten seuraavaan asiaan. Haluaisin joskus (taas ulkoinen halu) olla silmittömän rakastunut (mieluiten niin että myös toinen tuntee samoin). En ole koskaan ollut tällä tavalla todella sekopäisesti rakastunut nykyiseen tyttöystävääni. Hyppy tuntemattomaan vain pelottaa. Olen tajunnut, että valitettavan moni ihminen tyytyy itseni tavoin tämäntyyppiseen "ihan hyvään" ja kaikinpuolin toimivaan suhteeseen. Kuitenkin se kaikkein terävin intohimo puuttuu.