Juuri kun kirjoittelin siitä, että kuinka syrjähyppyni eivät tee kellekkään hyvää, vähiten omalle henkiselle tasapainolleni, niin menin repsahtamaan. Olin baarissa marinoimassa maksaani alkoholilla ja tietenkin satuin törmäämään siellä naiseen. Lopun voi arvatakkin. Kaikkein eniten tässä on perseestä se, että alunperin minua ei edes panettanut. Hain vain lohdutusta seksistä. Hirveän suurta eroahan ei ole porno-/seksiaddiktiolla. Taidan potea molempia. Onneksi pornosta olen pysynyt erossa. Mitään eroahan tuossa tilanteessa ei oikeastaan olisi ollut siihen, että olisin vain streitisti katsellut pornoa ja vetänyt käteen. En edes juurikaan nauttinut tuon naisen panemisesta. Eli tästä repsahduksesta minulle jäi käteen vain huono omatunto, pettymys oman itsehillinnän vähäisyyteen ja krapula.

Tajusin myös jotain. Tälläinen käytös ei vie minua eteenpäin elämässä.

Nyt aion meditoida. Sitä tarvitsen.

Jälkikäteispäivitys:

Tajusin juuri jotain hyvin olennaista omasta käyttäytymisestäni. Vaikka jättäisin nykyisen naiseni ja löytäisin uuden, niin se ei ratkaisisi ongelmaani. Ei vaikka olisin universumin rakastunein ihminen, rakastuneempi kuin kukaan koko ihmiskunnan historiassa. Uuden suhteen alkuhuumassa ja tulisen rakkauden säkenöidessä kaikki olisi tietenkin parasta maailmassa. Alkuhuuman haihduttua ja suhteen arkipäiväistyttyä kuitenkin todennäköisesti himoni muita naisia kohtaan saisi minut jossain vaiheessa hairahtamaan. En pystyisi pysymään uskollisena nykyisellä ajattelutavallani.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen kehittänyt ajattelumallin, jossa liitän naisten kaatamisen hyväksynnän saamiseen. Eli tunnen olevani hyväksytty, kun pääsen kaatamaan uuden ja tuoreen naisen. Mitä enemmän uusia naisia, sitä parempi ja hyväksytympi olen omassa päässäni. Typerä ajattelutapa, mutta näin näytän ajattelevan. Tämä ajattelutapa kehittyi nuorena epäonnisten rakastumisien seurauksena. Koska en saanut vastakaikua nuorena tunteilleni ja koin, että minua ei hyväksytä, niin piti alkaa todistamaan itselleni, että kyllä minutkin hyväksytään. Ja mitä enemmän kaatoja, sitä hyväksytympi.

Kuitenkaan satunnaiset yhdenyön jutut eivät tee minua sen onnellisemmaksi, kuten ei tämä viimeisinkään retkahdukseni. On hyvä, että olen alkanut tajuamaan asioita. Epäilenkin, että meditointi on muuttanut jotain pääkopassani parempaan suuntaan.

Kuitenkin, vaikka pystyisinkin hankkiutumaan eroon yllä kuvailemastani ajattelutavasta, en ole varma pystynkö ikinä olemaan täysin uskollinen. En todellakaan ole varma, joskus tilaisuus saattaa tehdä varkaan. Osittain tämä saattaa olla sukuvika. Isoisälläni on todistetusti ollut samaa ongelmaa. Myös isoisoisälläni oli levoton ja liikkuva luonne, kuten myös ajoittain tuntuu olevan itselläni.