Välillä on päiviä ettei jaksa. Ei vaan jaksa yhtään mitään. Tänään on ollut juuri sellainen päivä. Eli huono päivä. Myös hieman alakuloinen päivä.

Omien heikkouksien ja vikojen huomaaminen ei ole helppoa. Niiden tiedostaminen aiheuttaa ahdistusta monellakin tapaa. Ensinnäkin pelkästään se, että huomaa ja myöntää omat vikansa, aiheuttaa aiheuttaa alakuloa ja ahdistusta; tekisi mieli lakaista koko roska takaisin maton alle, sinne mistä se on tullutkin, piiloon. Toiseksi, kun viimein alkaa hyväksyä omat vikansa, ahdistusta aiheutuu siitä, että niille pitäis tehdäkkin jotain. Tuntuu, että samalla kertaa huomaa itsessään liian paljon korjattavaa. Sitä alkaa ajattelemaan ja analysoimaan itseään joka käänteessä ja alituisesti. Olemisesta tulee raskasta. Tällä hetkellä tunnen olevani lähinnä kävelevä henkinen sekasotku ja umpisolmu.

Onneksi kaikkea ei tarvitse eikä pysty korjaamaan. Ihminen on aina jollain tavalla epätäydellinen. Sellaiset asiat, joista ei itsessään pidä, kannattaa tietysti pyrkiä fiksaamaan. Oikeastaan on mahdotonta olla jollain tavalla puuttumatta itsessään asioihin, joita huomaa inhoavansa.

Kuluneet 242 päivää ovat olleet minulle varsinaista nahan luontia. Vieläkään en tunne olevani valmis. Tuskin olen valmis koko elämäni aikana, mutta jonkinlaisen tasapainon haluan saavuttaa ennen kuin puupalttoota aletaan sovittelemaan päälleni. Toivottavasti siihen on kuitenkin vielä pitkä aika. Välillä minusta tuntuu kuin olisin teini-ikäinen; en tiedä miten ajattelisin ja suhtautuisin maailmaan. Ehkä tämä on jonkinlaista sopeutumista "uuteen" todellisuuteen. Todellisuuteen, jossa ei ole pornonhuuruisia pakopaikkoja.

Kuitenkin pääasia on, että olen pysynyt satulassa 242 päivää. En ole katsonut pornoa koko aikana. On kyllä sangen miellyttävää huomata, että olen pitänyt pääni. Aloittaessani näin pitkälle pääseminen tuntui varsin etäiseltä ajatukselta. Vaikka olen pysynyt erossa pornosta, niin silti on tullut muuten tehtyä tyhmiä asioita, nimittäin syrjähyppyjä. Joka tapauksessa parempaan päin pikkuhiljaa.